lauantai 23. joulukuuta 2017

Johannes Kastajan syntymäjuhla


Paavillisessa kalenterissa on Johannes Kastajan syntymäjuhlan ajankohdaksi merkitty 24. kesäkuuta eli juhannusaatto. Aivan sama ajankohta oli yhtä merkittävä babylonialaisessa kalenterissa, sillä se oli yksi Babylonian kaikkein tärkeimmistä juhlista. Sillä juuri juhannuksena eli kesäpäivän seisauksena alkoi Kaldeassa, Syyriassa ja Foinikiassa "Tammus"-niminen kuukausi; ja tuon kuukauden ensimmäisenä päivänä -- ts. noin 24. päivä kesäkuuta -- vietettiin erästä Tammuksen alkuperäisistä juhlista.*

*STANLEYn Saboean Philosophy. Egyptissä Tammusia vastaava kuukausi -- siis Epep -- alkoi 25. kesäkuuta (WILKINSON).
Tuon babylonialaisen jumalan kuoleman ja eloon heräämisen muistolle oli omistettu eri syistä eri maissa muita aikoja. Mutta tämä, niin kuin kuukauden nimestä voidaan päätellä, on ilmeisesti ollut todella se ajankohta, jolloin hänen kunniakseen nimettyä juhlaa vietettiin alun perin siinä maassa, jossa epäjumalanpalvelus oli syntynyt. Ja tämä juhla erityisine rituaaleineen oli saanut niin vahvan otteen ihmisten mielistä, että vaikka aikanaan oli omistettu muitakin päiviä Babylonian Messiaaseen liittyviin suuriin tapahtumiin niin kuin joissakin osissa maatamme on tehty, niin tämän pyhän ajankohdan ei voitu antaa mennä ilman joitakin siihen liittyviä erityisiä rituaaleja.

Kun paavinvalta lähetti lähettiläitään Eurooppaan 500-luvun loppupuolella saadakseen koottua pakanat laumaansa, tämä juhla oli monissa maissa suuressa suosiossa. Mitä sille olisi pitänyt tehdä? Olisiko heidän pitänyt käydä sotaa sitä vastaan? Ei. Se olisi ollut vastoin paavi Gregorius I:n kuuluisaa neuvoa, jonka mukaan oli mentävä puolitiehen vastaan pakanoita ja tuotava heidät sillä tavoin roomalaiskatolisen kirkon alaisuuteen. Tuota Gregoriuksen ohjetta noudatettiin huolellisesti. Ja niin liitettiin juhannus, jonka pakanat olivat pyhittäneet Tammuksen palvonnalle, roomalaiskatolisen kirkon kalenteriin pyhänä kristillisenä juhlana.

Mutta oli vielä päätettävä eräs kysymys: Millä nimellä tätä pakanallista juhlaa kutsuttaisiin, kun se pyhitettäisiin ja otettaisiin roomalaiskatolisen uskon rituaaliksi? Liian röyhkeää olisi ollut kutsua sitä vanhalla nimellään Belin tai Tammusin mukaan heti siinä vaiheessa kun juhla otettiin käyttöön. Vaikeaa olisi myös ollut nimittää sitä Kristuksen mukaan varsinkaan kun Hänen elämässään ei ollut tapahtunut mitään erityistä tuona ajankohtana. Mutta Vääryyden Mysteereiden agenttien oveluus ei joutunut pulaan tässäkään asiassa. Jos Kristuksen nimeä ei voitu kätevästi liittää tuohon juhlaan, mikä estäisi nimeämästä sitä Hänen edelläkävijänsä Johannes Kastajan mukaan?

Johannes Kastaja syntyi kuusi kuukautta ennen meidän Herraamme. Ja koska nyt pakanallinen talvipäivän seisauksen juhla oli omistettu Vapahtajan syntymäpäiväksi, niin siitä seurasi, että jos Hänen edelläkävijänsä saisi oman juhlansa, hänen juhlaansa oli vietettävä juuri tänä ajankohtana; sillä kesäkuun 24. päivän ja joulukuun 25.päivän välillä -- ts. kesä- ja talvipäivän seisausten välillä -- on juuri kuusi kuukautta. Paavinvallan kannalta tämä oli mahdollisimman sopivaa. Eräs niistä pyhistä nimistä, joilla Tammusia eli Nimrodia kutsuttiin, kun hän ilmestyi uudelleen Mysteereissä sen jälkeen kun hänet oli tapettu, oli Oannes.*

*BEROSUS, BUNSENin Egypt. Jotta voisimme samaistaa Nimrodin ja Oanneksen, jonka Berosus mainitsee ilmaantuvan merestä, on muistettava, että Nimrodin on osoitettu olevan Bacchus. Luvussa IV, osassa 1 [ei ole vielä käännetty, mutta käännös kyllä valmistuu aikanaan D.V.] on todisteet siitä, että Nimrodin eli Bacchuksen kerrotaan paenneen mereen, kun viholliset olivat voittaneet hänet.

Kun hänen siis esitetään ilmestyvän, on luonnollista, että hän ilmestyisi nimenomaan Oanneksen hahmoisena Kala-jumalana. Hieronymushan kutsuu tunnettua Kala-jumalaa Dagonia nimityksellä Piscem moeroris (BRYANT) eli "surun kalaksi", mikä hyvin todistaa, että Kala-jumala on "valitettu" Bacchus; ja yhteneväisyys on täydellinen, kun Hesychius kertoo meille, että jotkut kutsuivat Bacchusta nimityksellä Ichtys eli "kala".

Toisaalta roomalaiskatolisen kirkon käyttämällä pyhällä kielellä Johannes kastajan nimi oli Joannes. Niinpä ei muuta tarvittu, jotta 24. kesäkuuta vietettävä juhla saatii sopimaan sekä kristityille että pakanoille. Juhlaa vietettäisiin Joanneksen kunniaksi ja siten kristityt luulisivat, että he viettivät juhlaa Johannes Kastajan kunniaksi ja pakanat taas palvoivat edelleen vanhaa hyvää Oannesta eli Tammusia.

Siitä syystä paavinkirkko viettää Johannes Kastajan syntymäjuhlaa juuri samaan aikaan kuin muinaisessa Babyloniassa juhlittiin Tammusin suurta kesäjuhlaa. Ja pyhän Johanneksen juhla, fete, alkaa täsmälleen samalla tavalla kuin tuo juhlapäivä alkoi Kaldeassa. On hyvin tunnettua, että idässä vuorokausi alkoi edellisenä iltana, Vaikka siis 24. päivä on merkitty syntymäpäiväksi, Johanneksen syntymäpäivän juhlallisuudet ja menot alkavat AATTONA -- ts. 23. päivän iltana.

Jos tutkiskelemme itse juhlamenoja, näemme, miten puhtaasti pakanallisia ne ovat ja miten ratkaisevalla tavalla niiden varsinainen alkuperä käy ilmi. Juhannusaaton suuri tunnusomainen seremonia on juhannuskokko. Se sytytetään Ranskassa, Sveitsissä, roomalaiskatolisessa Irlannissa ja joillakin läntisillä Skotlannin saarilla, joissa paavinvalta yhä vallitsee. Niitä sytyttävät kaikkialla Rooman kannattajat ja niiden maissipelloille viedään palavia soihtuja.
Tällä tavoin Bell kuvaa teoksessaan Wayside Pictures (kuvia teiden varsilta) Ranskan Bretagnen juhannuskokkoja:

"Jokaisella juhlalla (fete) on omat erityispiirteensä. Ehkä juhannuksen erityispiirteet ovat kaikkein hätkähdyttävimmät. Koko päivän köyhät lapset kulkevat kerjäämässä avustuksia Johanneksen kunniaksi sytytettäviä kokkoja varten ja iltapuolella syttyvät kokot toinen toisensa jälkeen. Lopulta loistavat tuhannet kokot kukkuloiden huipuilta, kunnes koko maa hehkuu kuin yhtenä suurena palona.

Joskus papit sytyttävät ensimmäisen kokon torilla ja toisinaan sen sytyttää enkeli, joka saadaan laskeutumaan kirkon huipulta mekaanisen laitteen avulla, kädessään soihtu, jolla hän sytyttää kokon ja lentää taas takaisin. Nuoret tanssivat kokkojen ympärillä villisti, sillä taikauskon mukaan he pääsevät naimisiin alkavana vuonna, jos he saavat tanssittua yhdeksän kokon ympärillä ennen keskiyötä.

Liekehtivien kokkojen ympärille asetetaan istuimia kuolleita varten, joiden henkien uskotaan tulevan sinne nauttimaan melankolisesta huvista, kun he saavat kuulla jälleen kansanlauluja ja muistella nuoruutensa ilakointia. Silloin säästetään palasia soihduista ikään kuin taikakaluiksi suojelemaan ukkosilta ja hermosairauksilta. Ja niiden kukkien kruunut, jotka ympäröivät pääkokkoa, ovat hyvin kysyttyjä, koska ne tekevät omistajastaan erikoisen kadehdittuja." Näin on Ranskassa.

Kääntykäämme nyt Irlantiin. Charlotte Elisabeth kuvailee erästä juhannusjuhlaa, jossa hän oli mukana: "Tuona irlantilaisen maalaisväestön suurena juhlana, juhannusaattona on tapana, että tuona iltana auringon laskiessa sytytetään kautta koko maan valtavia, korkealle kohoavia kokkoja turpeesta, suopuista ja kaikesta palavasta aineesta, mitä saadaan kerättyä. Turpeesta saadaan tasainen, kunnollinen palo ja suopuista mitä loistavimmat liekit ja näiden suurenmoisten, kaikilla kukkuloilla palavien merkkitulien aikaansaama vaikutus on valtava. Niistä lähtee valtavasti savua joka suunnalta.
Maalaiset alkavat kokoontua jo varhain illalla ja kaikki ovat pukeutuneet parhaisiinsa, terveyttä uhkuen, kaikkien kasvot täynnä sitä kipinöivää intoa ja äärimmäistä nautintoa, joka on niin tyypillistä maalaisille. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt mitään sen kaltaista. Minua ilahduttivat valtavasti heidän kauniit, älykkäät, iloiset kasvonsa; miesten rohkea olemus ja neitojen leikillinen, mutta todella vaatimaton käytös; vanhusten eloisuus ja lasten villi riemu.

Kun kokko oli sytytetty, siitä nousi loistava liekki. Hetken aikaa he seisoivat katselemassa sitä tuon oudon valon vääristäessä heidän kasvonsa, kun suopuu heitettiin kokkoon. Hetken kuluttua vanhan sokean säkkipillinsoittajan edestä siivottiin maa. Hän oli itse energian, taikuuden ja oveluuden beau ideal, joka istui matalalla tuolilla ääriään myöten täynnä olevan tuopin vieressä ja soitteli säkkipillillään mitä eloisimpia säveliä. Loputon tanssi alkoi.

Mutta sitä seurasi jotain, mikä askarrutti minua jonkin verran. Kun kokko oli palanut muutamien tuntien kuluessa matalaksi, alkoi seremoniaan erottamattomasti kuuluva osa. Jokainen mukana oleva maalainen kulki sen läpi ja useita lapsia heitettiin yli kipunoivien kekäleiden. Sitten ilmestyi noin 250 cm puinen kehys, jonka toiseen päähän oli kiinnitetty hevosen pää ja suuri valkoinen lakana. Se oli heitettynä yli siten, että se peitti puun ja miehen, jonka pään päällä sitä kuljetettiin. Tätä tervehdittiin äänekkäillä huudoilla ja sitä kutsuttiin "valkoiseksi hevoseksi". Ja kun sen tuoja oli taiturimaisesti vienyt sen useita kertoja tulen läpi rohkeasti hypähtäen, se alkoi ajaa takaa ihmisiä, jotka juoksivat pakoon joka suuntaan.

Kysyin, mitä tuo hevonen tarkoitti, ja minulle kerrottiin, että se tarkoitti 'kaikkea karjaa'. Kirjoittaja lisää, että tämä oli vanhaa Baalin ja sitten myös Molokin palvontaa, jota harjoittivat miljoonat kristityn nimeä kantavat ihmiset avoimesti kaikkialla nimellisesti kristityn maan sydämessä! Olin hämmästyksissäni, sillä en vielä silloin tiennyt, että paavinkirkko on vain ovela muunnos pakanallisesta epäjumalanpalveluksesta, joka sopii sen omiin suunnitelmiin."

Sellaista on juhannusaaton juhlinta Ranskassa ja katolisessa Irlannissa. Tällä tavoin Roomankirkon kannattajat teeskentelevät muistelevansa hänen syntymäänsä, joka valmisti tien Herran tulolle kääntämällä Hänen kansansa jäseniä pois kaikista niistä valheista, joihin he olivat kätkeytyneet ja piirittämällä heidät, niin että he joutuivat myöntämään Jumalan valtakunnan vastaanottamisen välttämättömyyden, valtakunnan, joka ei ole vain jotain ulkonaista vaan "vanhurskautta ja rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä".

Olemme nähneet, että pelkästään niiden rituaalien näkeminen, joilla tuota juhlaa vietetään, johti edellä siteeratun kirjailijattaren tekemään heti sen johtopäätöksen, että se, mitä hän näki, oli todella jäännös muinaisesta pakanallisesta Baalin palvonnasta. Juhlan historia ja tapa, jolla sitä vietetään valaisevat toinen toistaan.

Ennen kuin kristinusko saapui Brittein saarille, druidit viettivät pakanallista kesäkuun 24. päivän juhlaa sytyttämällä kokkoja suuren jumalansa kunniaksi, jonka olemme jo todenneet olevan Baal. Toland sanoo teoksessaan Account of the Druids, että "näiden juhannuskokkojen ja -uhrien tarkoituksena oli siunata maan hedelmä, joka valmistautui nyt korjuuta varten. Samoin kuin toukokuun 1. päivän juhlallisuudet olivat hyvän kasvun takia ja lokakuun viimeisen päivän vietto oli kiitosjuhla saadusta sadosta".

Ja hän jatkaa druidien kokoista juhannuksena: "Palataksemme jälleen kokkoihimme, oli tapana, että paikan isäntä tai hänen poikansa tai joku muu merkkihenkilö otti käsiinsä uhratun eläimen sisälmykset ja käveli paljain jaloin kolme kertaa kekäleiden yli sen jälkeen, kun liekit olivat palaneet loppuun viedäkseen ne suoraan Druidille, joka odotti alttarilla kokonaiseen vuotaan pukeutuneena. Jos tuo herra selvisi vahingoittumattomana, sitä pidettiin hyvänä merkkinä ja sitä tervehdittiin äänekkäin huudoin. Mutta jos hän sai mitään vammaa, sen katsottiin tuovan huonoa onnea sekä yhteisölle että asianomaiselle itselleen".

Toland jatkaa: "Näin olen nähnyt ihmisten juoksevan ja hyppivän juhannuskokkojen yli Irlannissa. He eivät olleet ylpeitä ainoastaan siitä, että selvisivät vammoitta, vaan ikään kuin seremoniassa olisi kysymys eräänlaisesta puhdistumisesta, jonka jälkeen he pitivät itseään erityisellä tavalla siunattuina, vaikka he olivatkin täysin tietämättömiä seremonian alkuperästä jäljitellessään sitä niin epätäydellisesti".

Heillä on jo ollut syytä tehdä se johtopäätös, että Foroneus, joka oli "ensimmäinen kuolevainen, joka hallitsi" -- ts. Nimrod ja roomalainen jumalatar Feronia -- muistuttivat toisiaan. Mitä tulee "Johanneksen" kokkoihin, tuo yhteys tulee entistä selvemmäksi sen perusteella, mitä kerrotaan muinaisista ajoista alkaen näistä kahdesta jumalasta; ja samalla saamme valaistusta näiden kokkojen alkuperään.

Foroneusta kuvataan sellaisella tavalla, että se osoittaa, että hänen tiedettiin liittyvän tulen palvontaan. Näin viittaa Pausanius häneen: "Tämän kuvan [Bitonin kuva] lähellä he [argoslaiset] sytyttivät tulen, sillä he eivät myönnä sitä, että Prometheus olisi lahjoittanut tulen ihmisille, vaan kertovat Foroneuksen keksineet tulen.

Foroneushan 'kokosi ensimmäisenä ihmiset yhteisöiksi", sillä kuvailtuaan hänen hautakammionsa sijaintia Pausanius jatkaa: "Sillä he suorittavat todella hautajaismenoja vieläkin Foroneukselle" sanoin, jotka osoittavat, että hänen kuolemansa muistoa vietettiin samalla tavoin kuin Bacchuksen kuolemaa.

Sitten Feronian palvonnan luonne, joka oli tulenpalvontaa, käy ilmi Soracten vuoren juurella olevan hänen mukaansa nimetyn kaupungin pappien suorittamista rituaaleista. Bryant kertoo vedoten auktoriteetteinaan sekä Plinyyn etä Straboon, että "papit kävelivät paljain jaloin yli määrän hehkuvia hiiliä ja kekäleitä".

Huomaamme Arunsin viittaavan Virgiliuksessa tähän samaan tapaan puhutellessaan auringonjumala Apolloa, jonka temppeli oli Soractessa, jossa Feroniaa palvottiin ja jonka on siis täytynyt olla sama kuin Jupiter Anxur, samassa temppelissä palvottu jumala, jota pidettiin "nuorena Jupiterina" samoin kuin Apolloa kutsuttiin usein "nuoreksi Apolloksi":

"Oi Soracten korkeiden asuinsijojen isäntä, jumalten hallitseva voima Foibos,
jota me ensimmäisenä palvomme; kokonaiset metsät uhkeita mäntyjä
sinun vuoksesi kaadetaan, jotka loistavat sinun kunniaksesi. Sinun suojeleminasi me paljain jaloin...

*DRYDENIN Virgil Aeneid "The Young Apollo" (nuori Apollo), "joka oli syntynyt tuomaan lain ja järjestyksen kreikkalaisille" sanottiin ilmestyneen Delfoissa "täsmälleen keskellä kesää". (MULLERIN Dorians)
Näin Johannes Kastajan kunniaksi sytytettyjen kokkojen, joiden hiillosten yli niin vanhat kuin nuoretkin joutuvat kävelemään, alkuperä voidaan jäljittää "ensimmäiseen kuolevaiseen, joka hallitsi".

On merkittävää, että mitä kauimpana toisistaan olevissa pakanamaissa on juhla, jota vietetään olennaisilta osiltaan samanlaisena kuin Baalin tulenpalvontaa. Ja juuri siinä vaiheessa Tammus-kuuta, jolloin tuon babylonialaisten jumalan kunniaksi vietettiin muinoin juhlaa. Turkkilaiset, joiden Ramazan-paasto alkaa Hurdin mukaan 12. kesäkuuta, juhlivat sitä lamppujen sytyttämisellä.*

*HURDin Rites and Ceremonies. Hurdin ilmoittama aika ei sinänsä olisi ratkaiseva todiste siitä, että siinä olisi kysymys samaan aikaan vietettävästä juhlasta kuin alkuperäinen Tammusin kunniaksi vietettävä juhla oli. Sillä eräs ystävä, joka on asunut kolme vuotta Konstantinopolissa, tiedottaa minulle, että koska turkkilaisen ja aurinkovuoden välillä on ristiriitaa, Ramazan-paastoa vietetään järjestyksessä vuoden kaikkina eri kuukausina vuoron perään. Kuitenkin se, että vuosittain vietetään valon juhlaa uskonnollisen tavan yhteydessä, on varmaa.
Kiinassa, jossa lohikäärmeveneen juhlaa vietetään tavalla, joka tuo elävästi mieleen Adoniksen valittajaiset niille, jotka ovat sellaiseen osallistuneet. Juhla alkaa keskikesällä. Samaan aikaan vuodesta vietettiin Perussa inkojen valtakaudella Raymin juhlaa, mikä oli perulaisten mahtavin juhla, missä joka vuosi sytytettiin uudelleen pyhä tuli auringosta kiillotetusta metallista valmistetun koveran peilin avulla.

Heillä oli tapana juhannuksen aikaan aluksi "paastota kolmen päivän ajan, jolloin heidän asumuksissaan ei ollut lupa sytyttää tulta" suremisen merkkinä. Sitten suru muuttui iloksi, kun Inka ja hänen hovinsa yhdessä kaikkien Cuzcon asukkaiden kanssa kokoontui aamun sarastaessa suurelle aukiolle tervehtimään aurinkoa.

Prescott kertoo, että "he seurasivat innokkaina jumaluuden tuloa ja niin pian kuin hänen ensimmäiset keltaiset säteensä osuivat pääkaupungin torneihin ja korkeimpiin rakennuksiin, puhkesivat yhteen kokoontuneiden asukkaiden ilonhuudot ilmoille voitonlaulujen ja barbaaristen soitinten villien sävelten säestäminä. Ne kuuluivat yhä äänekkäämpinä sitä mukaa kuin hänen kirkkaana loistava kiertonsa kohosi itäisen vuorijonon yläpuolelle ja loisti täydeltä terältään palvojiinsa".

Voisiko tämä surun ja ilon vuorottelu juuri samana ajankohtana, jolloin babylonialaiset surivat Tammusia ja iloitsivat hänestä, olla sattumaa? On helppoa ymmärtää, miten sellainen sureminen ja iloitseminen liittyvät auringon palvontaan, koska Tammus oli inkarnoitunut auringonjumala. Egyptissä, jonka lamppujen sytyttämisjuhlassa monet ovat jo olleet näkemässä juhannusta vastaavan juhlan, se liittyi tunnetusti Osiriksen suremiseen ja hänestä iloitsemiseen.

Herodotus kertoo, että "Saisissa näytetään sen hautamonumenttia, jota ei mielestäni ole sopivaa mainita tässä yhteydessä". Tämä on se tapa, jolla tuo historioitsija säännöllisesti puhuu Osiriksesta, jonka mysteereihin hänet oli vihitty, kuvatessaan mitä tahansa hänen palvontaansa liittyviä rituaaleja. "Se sijaitsee Minervan temppelin takana olevassa aitauksessa ja lähellä temppelin seinää ja se on temppelin pituinen.

He kokoontuvat myös Saisiin tiettynä yönä uhraamaan, jolloin jokainen sytyttää ulkosalla lamppuja talonsa ympärille. Lamput ovat pieniä suolalla ja öljyllä täytettyjä kuppeja, joissa kelluu koko yön palava sydän. Tätä juhlaa kutsutaan palavien lamppujen juhlaksi. Ne egyptiläiset, jotka eivät pääse tähän juhlaan uhraavat kuitenkin ja sytyttävät lamput kotonaan, niin että ei ainoastaan Saisissa, vaan kautta koko Egyptin vietetään samanlaista valojen juhlaa. He liittävät tuona yönä vietettävään juhlaan pyhän tarkoituksen ja kunnioittavat sitä juhliessaan". Wilkinson yhdistää tämän juhlan lainatessaan tätä Herodotuksen kohtaa nimenomaan Osiriksen valittajaisiin ja vakuuttaa, että "pidettiin seurauksiltaan mitä tärkeimpänä kunnioittaa tuota jumalaa suorittamalla tämä rituaali kunnolla".

Yetzidien eli nykyajan Kaldean paholaisenpalvojien keskuudessa vietettiin samaa juhlaa samana päivänä luultavasti lähes siinä määrin samoin rituaalein kuin olosuhteet sallivat kuin tuhansia vuosia aikaisemmin, kun Tammusin palvonta oli samalla seudulla kukoistuksessaan. Herra Layard kuvaa tällaista juhlaa, jossa hän on itse ollut läsnä:

"Kun iltahämärä oli mennyt, karkeasta ruskeasta kankaasta valmistettuihin ihonmyötäisiin pukuihin pukeutuneet fakiirit eli alemman tason papit päässään mustat turbaanit tulivat hautakammiosta kantaen kukin toisessa kädessään soihtua ja toisessa kädessä öljyastiaa ja nippua puuvillaisia lampunsydämiä. He täyttivät ja laittoivat käyttökuntoon lamput, jotka oli sijoitettu seinäsyvennyksiin piha-aukiota ympäröiville ja laaksoa reunustavien rakennusten seinille ja jopa yksittäisten kivien päälle ja onttoihin puunrunkoihin. Vuoren mustille seinämille ja metsän pimentoihin ilmestyi lukemattomia loistavia tähtiä.

Kun papit kulkivat ihmisjoukon läpi suorittaakseen tehtäväänsä, ihmiset kuljettivat oikean kätensä liekin läpi; ja hierottuaan oikeaa kulmakarvaansa sillä kohtaa kädestä, joka oli puhdistettu pyhällä tulella, he veivät sen huulilleen palvonnan merkkinä. Jotkut, joilla oli lapsi käsivarsillaan, voitelivat hänet samalla tavoin, kun taas toiset ojensivat käsiään, jotta vähemmän onnekkaat, jotka eivät yltäneet liekkiin, voivat koskettaa heidän kättään...Yön tullessa koolla olevat -- heitä täytyi olla lähes viisi tuhatta -- sytyttivät soihtuja, joita he kantoivat mukanaan vaeltaessaan metsän läpi.

Vaikutus oli maaginen: eri ryhmät voi hämärästi erottaa pimeydestä -- miehet rientämässä edestakaisin -- naiset lapsineen istumassa talojen katoilla -- ja ihmisjoukot kokoontuneina kaupustelijoiden ympärille, jotka esittelivät kaupattavia tavaroitaan piha-aukiolla. Tuhannet valot heijastuivat lammikoihin ja puroihin, hehkuivat puiden lehvistöä vasten ja tanssivat kaukaisuuteen.

Kun katselin tätä erikoislaatuista näkymää, ihmisäänien sorina hiljeni yhtäkkiä ja laaksoon laskeutui jännitys, juhlallisuus ja melankolia. Se muistutti jotain majesteettista laulua, jota olin kuunnellut vuosia aikaisemmin erään kaukaisen maan katedraalissa. Koskaan aikaisemmin en ollut kuullut idässä niin pateettista ja niin ihanaa musiikkia. Ihmisten äänet sekoittuivat harmonisesti monien huilujen pehmeisiin ääniin.

Rytmillisin välein laulu katkesi symbaalien ja tamburiinien äänekkääseen helinään; ja ne, jotka olivat hautamuistomerkin lähistöllä, yhtyivät lauluun...Tamburiinit, joihin lyötiin yhtä aikaa, ainoastaan katkaisivat pappien laulun. Vähitellen ne tulivat väliin yhä useammin. Vähitellen toistuva laulu muuttui eloisaksi sävelmäksi, jonka tempo nopeutui ja hävisi lopulta äänten sekamelskaan. Tamburiineja lyötiin erityisen energisesti -- huiluista virtasi nopeaan tahtiin säveliä -- äänet kohosivat korkeisiin äänialoihin -- ulkopuolella olevat miehet yhtyivät huutoon mukaan -- kun taas naiset saivat vuorenseinämät kaikumaan kimeillä tahlehleillaan.

"Heittäytyen mukaan kiihkeään menoon soittajat heittivät soittimensa ilmaan ja vääntelivät jäseniään mitä eriskummallisimpiin asentoihin, kunnes he lopulta kaatuivat voimattomina maahan. En ole koskaan kuullut kauheampaa huutoa kuin huuto, joka kohosi ilmoille tuossa laaksossa. Oli keskiyö. Tuijotin ihmetyksessä sitä erikoislaatuista näkyä, jonka ympärilläni näin. Näin varmaankin vietettiin muinaisuudessa Corybantesin mystisiä rituaaleja niille pyhitetyissä luolissa."

Layard ei mainitse, mihin aikaan vuodesta tuota juhlaa vietettiin; mutta hänen sananvalinnastaan käy selvästi ilmi, että hän piti juhlaa Bacchuksen ts. Babylonian Messiaan kunniaksi vietettynä, jonka traaginen kuolema ja sitä seuraava elämän ja kirkkauden paluu muodostivat muinaisen pakanuuden kulmakiven. Juhlaa sanottiin vietettävän sekä sheikki Shemsin eli Auringon ja sheikki Adin eli "Iankaikkisen Prinssin" kunniaksi, jonka hautakammion ympärillä tuo juhla tapahtui aivan samoin kuin vietettiin Egyptin lamppujuhlaa auringonjumala Osiriksen kunniaksi tuon jumalan hautakammion ympäristössä Saisissa.

Lukija ei tosiaankaan voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, että tässä yetzidijuhlassa miehet, naiset ja lapset "PUHDISTETTIIN" siten, että he joutuivat kosketuksiin "pyhän tulen" kanssa. Suuren kaldealaisen jumalan Zarathustran rituaaleissa oli tulella sama asema. Hänen palvontajärjestelmässään oli vakiintunut periaate, että "se, joka lähestyisi tulta, saisi jumaluudelta valon" (TAYLORin Jamblichus) ja että "jumalallisen tulen kautta kaikki siittämisen aiheuttamat tahrat puhdistettaisiin pois" (PROCLUS, Timaeo).

Sen takia "lapset kuljetettiin tulen läpi Molokin palvonnassa" (engl. "children were made to pass through the fire to Moloch") (Jer.32:35), niin että he pudistuivat perisynnistä ja tämän pudistuksen takia moni avuton lapsi joutui tuon verenhimoisen jumalan uhriksi. Samoin tätä tulen läpi kulkemisen kautta tapahtuvaa puhdistautumista harjoitettiin muinaisten pakanallisten roomalaisten keskuudessa; Ovidius toteaa käytäntöä puolustaakseen: "sillä tuli puhdistaa sekä paimenen että lauman".

Hindujen keskuudessa on ikimuistoisista ajoista alkaen palvottu tulta sen puhdistavan vaikutuksen takia. Niinpä Colebrook esittää pyhien kirjojen mukaisen palvojan puhuttelevan tulta: "Tervehditty ollos [oi tuli!], joka tempaat itsellesi uhrit, joka loistat, joka säkenöit, polttakoon hyväenteinen liekkisi vihollisemme; ollos sinä PUHDISTAJA suosiollinen meille". On niitä, jotka pitävät yllä "jatkuvaa tulta" ja palvovat sitä päivittäin ja "päättäessään jumalten sakramentit" rukoilevat sitä joka päivä: "Tuli, sinä sovitat jumalia vastaan tehdyn synnin; olkoon tämä uhri tehokas. Sinä sovitat ihmistä vastaan tehdyn synnin; sinä sovitat kuolleiden henkiä (manes) vastaan tehdyn synnin; sinä sovitat minun omaa sieluani vastaan tehdyn synnin; sinä sovitat toistuvat synnit; sinä sovitat jokaisen synnin, jonka olen tehnyt joko tahallisesti tai tahattomasti; olkoon tämä uhri tehokas".

Myös druidien keskuudessa juhlittiin tulta puhdistajana. Niinpä eräässä druidien laulussa lauletaan: "He juhlivat pyhien ylistystä puhdistavan tulen äärellä, joka kohosi korkealle" (DAVIESin Druids, "Auringon laulu"), Se, että druidien aikana odotettiin saatavan siunauksen kokkojen sytyttämisestä ja laittamalla niin nuoret kuin vanhatkin, niin ihmiset kuin karjan kulkemaan tulen läpi, oli yksinkertaisesti seurausta siitä, että uskottiin tämän tulen läpi kulkemisen saavan aikaan puhdistuksen synneistä niin ihmisille kuin kaikelle heidän kanssaan tekemisissä olevalle.

On selvää, että Irlannin roomalaiskatolisilla on tämä sama usko tulen "puhdistavaan voimaan, koska he ovat niin innokkaita kulkemaan itse ja laittamaan lapsensakin kulkemaan Johannes Kastajan tulien läpi.* Toland todistaa, että nuo kokot sytytetään "puhdistusuhreiksi"; ja jokainen, joka on asiaa huolellisesti tutkinut tulee varmasti samaan johtopäätökseen.

*Edesmennyt lordi J.Scott sanoo minulle osoitetussa kirjeessään: "Olen nähnyt vanhempien pakottavan lapsensa kulkemaan Baalin tulien läpi".
Jos Tammus oli, kuten olemme nähneet, sama kuin Zarathustra, muinaisten "tulenpalvojien" jumala ja jos hänen juhlansa Babyloniassa kävi niin tarkasti yksiin Johannes Kastajan kunniaksi vietetyn juhlan kanssa, niin ei ole ihme, että tuota juhlaa vietetään vielä tänäänkin liekehtivin "Baalin kokoin".  Se on niin tarkalleen samanlainen rituaali kuin se, jonka Jehova muinoin tuomitsi kansassaan, joka "laittoi lapsensa kulkemaan tulen läpi Molokin palvonnassa".

Mutta kuinka kukaan, joka mitenkään tuntee evankeliumia, voi kutsua sellaista juhlaa kristilliseksi? Paavin papit, vaikka eivät itse avoimesti opettaisikaan, sallivat kuitenkin harhaanjohdettujen jäsentensä uskoa, yhtä vahvasti kuin muinaiset tulenpalvojat uskoivat, että konkreettinen tuli voi puhdistaa pois syyllisyyden ja synnin tahrat. Miten se iskostaakaan heidän tietämättömien vasalliensa mieliin erään kaikkein hirvittävimmistä, mutta heidän järjestelmälleen tuottoisan tarun, jota tutkiskelemme myöhemmässä vaiheessa.

Ainoastaan vihkiytyneet voivat tietää, että nimi Oannes on pakanamessiaan nimi; ja aluksi olikin oltava varovaisia siinä, miten pakanuus tuotiin kirkkoon. Mutta sitä mukaa kuin aikaa kului ja evankeliumi hämärtyi ja pimeys voimistui, sellaista varovaisuutta ei enää tarvittu. Niinpä huomaammekin, että pimeänä keskiaikana pakanamessiasta ei ole tuotu kirkkoon ainoastaan salassa. Hänet on kanonisoitu avoimesti ja julkisesti tunnetuilla klassisilla nimillään Bacchus ja Dionysios ja asetettu "uskollisten" palvottavaksi.

Todellakin Rooma, joka väittää olevansa varsinainen Kristuksen morsian, ainoa kirkko, missä pelastus voidaan saada, on niin häpeilemättömän julkea, että se on antanut Jumalan Pojan suurelle vastustajalle HÄNEN OMALLA NIMELLÄÄN paikan kalenterissaan. Lukijan ei tarvitse muuta kuin ottaa esille roomalaiskatolinen kalenteri, niin hän huomaa, että tämä on kirjaimellisesti totta; hän havaitsee, että 7.10. vietetään "Marttyyrin, Pyhän Bacchuksen" juhlapäivää. Ei ole epäilystäkään siitä, että Bacchus olisi ollut "marttyyri". Hän kuoli väkivaltaisen kuoleman. Hän menetti henkensä uskonnon takia. Mutta uskonto, jonka vuoksi hän kuoli, oli tulenpalvojien uskonto. Hänet tapettiin, kuten Maimonideksesta näemme, siitä että hän palvoi taivaallisia olentoja.

Tämän taivaallisten joukkojen ja tulen palvonnan suojeluspyhimyksen (sillä nämä kaski kulkevat aina käsi kädessä) on Rooma kanonisoinut. Tämä "marttyyri Pyhä Bacchus" on sama kuin pakanoiden Bacchus, joka on juoppouden ja irstailun jumala. Tämä käy ilmi juhlan ajankohdasta, sillä 7. lokakuuta on pian sadonkorjuun jälkeen. Sadonkorjuun päättyessä syksyllä muinaisen Rooman pakanat viettivät nk. Bacchuksen "maalaisjuhlaa" ja suunnilleen samaan aikaan vietetään paavillista "pyhän Bacchus-marttyyrin" juhlaa.

Samoin kuin tuo kaldealainen jumala on hyväksytty Rooman kalenteriin nimellä Bacchus, samoin hänet on kanonisoitu myös hänen toisella nimellään Dionysios. Pakanoilla oli tapana palvoa samaa jumalaa eri nimillä. Ja sen mukaisesti he eivät tyytyneet pelkästään Bacchuksen juhlaan. Roomalaiset kreikkalaisia miellyttääkseen viettivät hänen kunniakseen maalaisjuhlaa kahta päivää myöhemmin nimellä, joka parhaiten tunnettiin Roomassa eli "Dionysus Eleutheruksen" kunniaksi, jolla nimellä häntä myös palvottiin Kreikassa. Tuota maalaisjuhlaa kutsuttiin lyhyesti Dionysiaksi, täydellisemmin ilmaisten nimellä "Festum Dionysi Eleutherei rusticum" -- ts. "Dionysus Eleuthruksen maalaisjuhla". (BEGGin Handbook of Popery).

Paavinkirkko on äärimmäisessä pyhimys- ja pyhimystenpalvontainnossaan itse asiassa halkaissut Dionysus Eleuthereuksen kahtia. Se on tehnyt yhden pakanallisen jumalan kaksoisnimestä kaksi eri pyhimystä. Ja niiden lisäksi vielä kolmannen lisänimen "Rusticum", jossa ei edes pakanoiden keskuudessa ollut mitään viitettäkään jumaluuteen. Ja niinpä ollaankin siinä tilanteessa, että luemme 9.lokakuuta kohdalla paavillisesta kalenterista: "Pyhän Dionysiuksen* ja hänen kumppaneidensa Pyhän Eleutherin ja Pyhän Rusticin juhla".

*Vaikka Dionysus oli oikea jumalan klassinen nimi, kuitenkin myöhäisklassisuudessa eli myöhäislatinassa hänen nimensä on Dionysius niin kuin tuolla roomalaiskatolisella pyhimykselläkin [ja suomeksi Dionysios].

Tämä Dionysioshan, jonka paavinkirkko on varustanut kahdella kumppanillakin, on kuuluisa Pariisin suojeluspyhimys Pyhä Denys. Paavinkirkon pyhimyshistoria ja vastaava pakanajumaluuden vertailu antavatkin lisävalaistusta aiheellemme. Legendan mukaan Pyhä Denis mestattiin ja heitettiin sen jälkeen Seineen. Jonkin aikaa ajelehdittuaan se katsojien hämmästykseksi otti päänsä käteensä ja marssi pää kädessään hautauspaikalle. Tämän hämmästyttävän ihmeen muistoksi laadittiin virsi, jota uskollisesti laulettiin Pyhän Denysin katedraalissa Pariisissa. Virteen sisältyi seuraava säkeistö:

"Ruumis heti nousi. Se kantoi pois mestatun pään. Enkeljoukko sen tietä johti." (SALVERTE, Des Sciences Occultes)

Lopulta alkoivat paavilaisetkin hävetä sitä, että sellaista järjettömyyttä juhlittiin uskonnon nimissä ja niinpä vuonna 1789 lopetettiin "Pyhän Denisin virka". Tarkastellaanpa kuitenkin asioiden kulkua. Maailma on jo jonkin aikaa ollut palaamassa takaisin pimeään keskiaikaan. Roomalaiskatolinen lyhyt messu- ja rukouskirja breviaario, josta Ranskassa oli luovuttu, on kuuden viime vuoden aikana jälleen otettu käyttöön Ranskan kirkossa paavin määräyksestä kaikkine valheellisine legendoineen ja edellä kerrottu on niiden joukossa. Pyhän Denisin katedraali on rakennettu jälleen uudestaan ja vanhat palvontamenot otetaan käyttöön kaikessa alkukantaisuudessaan.   (oma lisäykseni https://fi.wikipedia.org/wiki/Saint-Denis%E2%80%99n_basilika )

Miten saattoivatkaan ihmiset keksiä jotain niin kaameaa tarua? Sen alkuperää ei tarvitse kaukaa hakea. Roomalaiskatolinen kirkko esitti kanonisoidut pyhimyksensä, joiden sanottiin kärsineen marttyyrikuoleman mestauksen muodossa, päättöminä kuvina tai patsaina, jotka pitivät kädessään irti hakattua päätään.

Eusebius Salverte sanoo: "Olen nähnyt sen Normandiassa sijaitsevassa Pyhän Clairen kirkossa ja Sveitsissä sijaitsevassa Arlesin kirkossa kuvan thebalaisesta legioonasta, jossa kaikki sotilaat pitävät käsissään omaa päätään. Pyhä Valerius on kuvattu tällä tavoin katedraalin portilla Limogesissä ja muissakin monumenteissa. Zürichin kantonin suuressa sinetissä on esitetty samalla tavoin Pyhä Felix, Pyhä Regula ja Pyhä Exsuperantius. Siinä on varmastikin niiden hurskaiden tarujen alkuperä, joita näistä marttyyreistä, kuten esim. Pyhästä Denisistä ja monista muista hänen lisäkseen kerrotaan."

Tämä oli sen tarun lähin alkuperä, jossa kuollut pyhimys nousee ylös ja marssii pois päätään käsillään kantaen. Mutta nyt käykin ilmi, että juuri tällainen kuvaus on lainattu pakanuudesta ja vielä sellaisella tavalla, että sen avulla voidaan samaistaa Pariisin paavillinen Pyhä Denis ja pakanallinen Dionysios, ei ainoastaan roomalainen, vaan babylonialainen Dionysios. Dionysios eli Bacchus, joka on yksi hänen muunnoksistaan, esitettiin [astrologiassa] Kauriina, "vuohensarvilla varustettuna kalana"; ja on syytä olettaa, että juuri tässä muodossa häntä kutsuttiin nimellä Oannes.

Tässä muodossa "Souro"-nimisenä, joka tarkoittaa todistettavasti "siementä", hänen kerrotaan Intiassa tehneen monia ihmeellisiä tekoja. Persialaisessa astrologiassa häntä ei esitetty ainoastaan mystisesti kauriina, vaan myös ihmisen hahmoisena; ja silloin nimenomaan samalla tavoin kuin Pyhä Denis esitetään roomalaiskatolisessa kirkossa.

Muinaisen kirjoittajan sanat hänen kuvatessaan tätä persialaisessa astrologiassa esiintyvää hahmoa, kuuluvat: "Kauris, kolmas Decan. Hahmon puolikas ilman päätä, koska hän kantaa päätään käsissään". Nimrodin pää on hakattu irti; ja tuon tapauksen muistoksi, jota tapausta hänen palvojansa niin säälien vaalivat, hänen kuvansa esitettiin astrologiassa sillä tavoin. Joissakin tarun versioissa tuon irrotetun pään kerrottiin tehneen yhtä ihmeellisiä tekoja kuin Pyhän Denisin elottoman ruumiinkin kerrotaan tehneen. Bryant on todistanut tässä Orfeuksen tarusta, että se on vain hieman väritetty muunnos Osiriksen tarusta.*

*BRYANT. Itse nimi Orfeus on vain synonyymi nimelle Bel, joka on Babylonian suuri jumala. Tuo nimi annettiin alun perin Kuusille, ja siitä tuli perinnöllinen nimi hänen jumalan asemaan korotetuille jälkeläisilleen. Bel tarkoittaa 'sekoittaa' ja myös 'hämmentää' ja hepreaksi 'Orv', josta tulee kaldeankielellä Orph, joka myös tarkoittaa 'sekoittaa'. Mutta 'Orv' tai 'Orph' merkitsee lisäksi "pajupuuta' ja siksi huomaamme Orfeuksen symbolin kreikkalaisten keskuudessa olleen täysin mystisen järjestelmän mukaisesti pajupuu.

Niinpä Pausanias viitattuaan erääseen kuvaan Actaeonista toteaa: "Jos katsot uudestaan kuvan alaosaa, näet Orfeuksen istumassa Patrocluksen jälkeen kukkulalla vasemmassa kädessään harppu ja oikeassa kädessään pajupuun lehtiä; ja taas hiukan myöhemmin hän sanoo: "Hänet esitetään nojaamassa tämän puun runkoon." Pajupuun lehdet Orfeuksen oikeassa kädessä ja pajun runko, johon hän nojaa osoittavat riittävän hyvin hänen nimensä merkityksen.
Samoin kuin Osiris hakattiin kappaleiksi Egyptissä, samoin Orfeus revittiin palasiksi Traakiassa. Kun nyt jälkimmäisen silvotut jäsenet oli heitetty kentälle, hänen päänsä kellui Hebrus-joessa, mikä todisti sen omistajan ihmeitä tekevistä ominaisuuksista. Virgilius kertoo:

”Ja kun hänen päänsä nyt oli revitty pois hänen uljailta harteiltaan. Se vetten huuhtomana Hebrus-joella nyt ajelehti. Ja silloin hän ääni väristen morsiotaan rukoili ja viimeisinä sanoinaan huudahti: 'Eurydike; 'Eurydike' kaikuivat kalliot ja joen penkereet takaisin."

Tässä esiintyy vaihtelua, mutta kaiken vaihtelevuuden keskellä on ilmiselvä yhteys. Molemmissa tapauksissa elottomasta ruumiista irrotettu pää saa kuvassa päähuomion; molemmissa tapauksissa ihme liittyy jokeen. Kun nyt "Pyhän Bacchus-marttyyrin" ja "Pyhän Dionysioksen ja Eleutherin" juhlien ajankohta osuvat niin silmiinpistävän samaan ajankohtaan kuin pakanallisen viinin jumalan juhla, kutsuttakoon häntä sitten Bacchukseksi tai Dionysiokseksi tai Eleutherukseksi ja kun nykyajan Dinonysios ja muinainen Dionysios esitetään niin samalla tavalla, ne ovat ilmeisesti sama jumala. Kun ne molemmissa taruissa ovat niin silmiinpistävän samankaltaiset, niin kuka voikaan olla epävarma noiden Rooman kirkon juhlien todellisesta luonteesta? Ne eivät ole kristillisiä. Ne ovat pakanallisia; niiden alkuperä on yksiselitteisesti Babylonia.

Kirjoitus on käännetty skotlantilaisen  Alexander Hislopin kirjasta ”The Two Babylons”, mikä on kirjoitettu 1800-luvulla.

maanantai 11. joulukuuta 2017

Lamput ja vahakynttilät

Eräs toinen erikoisuus roomalaiskatolisen kirkon jumalanpalveluksessa on lamppujen ja vahakynttilöiden käyttö. Jos Maria ja pienokainen asetetaan syvennykseen, täytyy heillä olla edessään lamppu palamassa. Jos messua vietetään, vaikkakin kirkkaassa päivänvalossa, alttarilla on oltava sytytettyinä vahakynttilöitä. Jos suuri kulkue järjestetään, se ei voi olla kunnollinen eikä täydellinen ilman palavia kynttilöitä tuomassa armoa hyvälle esitykselle.

Noiden lamppujen ja kynttilöiden käyttö on peräisin samasta lähteestä kuin kaikki muukin roomalaiskatolinen taikausko. Se, mikä sai aikaan sen, että "sydän", kun siitä oli tullut lihaksi tulleen Pojan symboli, esitettiin palavana sydämenä, edellytti myös, että palavat lamput ja sytytetyt kynttilät olisivat osa Pojan palvontaa; sillä tällä tavoin palvottiin auringonjumalaa Zarathustran vakiintuneiden palvontamenojen mukaisesti.

Kun jokaisen egyptiläisen oli sytytettävä ulos talonsa eteen lamppu samana iltana, se tapahtui auringon kunniaksi, joka oli peittänyt kirkkautensa esiintymällä ihmishahmoisena. Kun Kurdistanin jeshidit vielä tänäkin päivänä juhlivat kerran vuodessa "palavien lamppujen" juhlaa, niin myös se tapahtuu sheikki Shemsin eli auringon kunniaksi. Se, mitä noissa tilaisuuksissa tapahtui suuressa mittakaavassa tapahtui myös pienessä mittakaavassa heidän jumalansa yksilöllisessä palvonnassa, kun ihmiset sytyttivät lamppuja ja kynttilöitä suosikkijumalansa edessä.

Tämä käytäntö oli ollut vallalla erityisesti Babyloniassa, kuten luemme apokryfikirjoittaja Baarukin kirjasta. "He (babylonialaiset) sytyttävät lamppuja jumalilleen enemmän kuin itselleen, vaikka jumalat eivät näe heistä yhtäkään ja ovat yhtä tunnottomia kuin talon parrut", hän kertoo.

Pakanallisessa Roomassa noudatettiin samaa tapaa. Niinpä luemme pakanallisen keisari Liciniuksen kutsuneen ennen taistelua kilpailijaansa Konstantinusta vastaan ystävänsä neuvonpitoon tiheään metsään, jossa he uhrasivat hänen jumalilleen "sytyttäen vahakynttilät" niiden eteen, jolloin hän vihjasi puheessaan jumalille, että jos ne eivät antaisi hänelle voittoa Konstantinusta vastaan käytävässä taistelussa, olihan hän heidän yhteinen vihollisensa, hänen olisi pakko luopua heidän palvonnastaan ja samalla "sytyttämästä vahakynttilöitä heidän kunniakseen".

Myös Rooman pakanallisissa kulkueissa oli vahakynttilöillä tärkeä sija. Tri Middleton toteaa tietolähteenään Apuleius: "Korkein viranomainen osallistui yleensä näihin juhlallisuuksiin seremoniapuvussa messukasukkaan pukeutuneiden pappien avustamana, kaikilla käsissään vahakynttilät kantaen korokkeella (thensa) parhaimpiinsa pukeutuneiden jumaliensa kuvia; heitä seurasivat tavallisesti seudun ylhäisimmät nuoret puettuina valkoisiin pellavakasukoihin ja laulaen hymnejä niiden jumalten kunniaksi, joiden juhlaa vietettiin ja heitä seurasivat ihmisjoukot, jotka oli vihitty samaan uskontoon ja heillä kaikilla oli käsissään vahakynttilät."

Tämä tapa sytyttää lamput ja kynttilät kirkkaassa päivänvalossa oli niin kerta kaikkiaan pakanallinen tapa, että voimme lukea kristittyjen kirjailijoiden kuten esimerkiksi 300-luvulla eläneen Lactantiuksen ilmaisevan sitä absurdilla tavalla ja pilkkaavan sitä nimenomaan pakanallisena tapana. Mutta se, mikä oli tuntematonta kristilliselle seurakunnalle 300-luvun alussa, alkoi vähitellen tunkeutua siihen yhteisöön, joka kerskailee olevansa "kaikkien kirkkojen äiti ja rakastettu" ja on nyt eräs sen huomattavimmista erityispiirteistä.

Vaikka roomalaiskatolinen kirkko käyttää sekä lamppuja että vahakynttilöitä rituaaleissaan, on kuitenkin ilmeistä, että se pitää viimeksi mainittuja erityisen arvokkaina muihin valonlähteisiin verrattuna. Aina Trenton kirkolliskokoukseen saakka roomalaiskatolisessa kirkossa rukoiltiin näin pääsiäisen aattona pääsiäiskynttilöitä siunattaessa: "Rukoillen sinua tänä pyhänä Pääsiäisaattona, joka on sinun pyhää työtäsi, me uhraamme mitä nöyrimmin sinun Majesteetillesi tämän uhrin; nimittäin tulen, jota ei ole saastuttanut ihmisen rasva eikä epäpyhä öljy tai voide eikä sytyttänyt mikään maallinen tuli; mutta me uhraamme sinulle tottelevaisina, täydellisesti omistautuneina, VAHASTA ja kynttilänsydämestä tehdyn tulen, joka on sytytetty ja palaa sinun nimesi kunniaksi. Tämä suuri MYSTEERI ja tämän pyhän aaton ihmeellinen sakramentti on suoritettava sen tähden asiaankuuluvalla ylistyksellä."

Kuten tässä julistetaan, on uskottavaa, että "vahakynttilöihin" sisältyy jonkinlainen okkulttinen "mysteeri" (salaisuus) alkuperäisessä epäjumalanpalvelusjärjestelmässä, josta roomalaiskatolinen kirkko on saanut rituaalinsa ja kun ottaa huomioon, millä innolla toisistaan etäällä olevat kansat ovat yksimielisesti omaksuneet vahakynttilöiden käytön pyhissä rituaaleissaan.

Lähellä Baikal-järveä Siperiassa asuvien tungusien keskuudessa "asetetaan burchanien (maan jumalien ts. epäjumalien) eteen vahakynttilät". Molukeilla käytetään Niton eli paholaisen (jota saarilla palvotaan jumalana) palvonnassa vahakynttilöitä. Hurd kertoo, että kun koolla on 20-30 ihmistä, "he kutsuvat Nitoa rummuttamalla pientä, tehtävään pyhitettyä rumpua, kun samanaikaisesti kaksi tai useampi sytyttää vahakynttilät lausuen mystisiä sanoja, joiden avulla he uskovat saavan hänet tulemaan".

Ceylonilla käytetään vahakynttilöitä välttämättömänä osana jumalanpalvelusta. Sama kirjailija kertoo, että "Ceylonilla pystyttävät jotkut jumalanpalvojat, jotka eivät ole pappeja, omia kappeleita itselleen, mutta jokaisessa on oltava Buddhan kuva ja sen edessä on oltava palavat vahakynttilät ja koristeena kukkia". Näin yleisen tavan täytyy olla peräisin samasta alkulähteestä ja sen täytyy perustua jonkinlaiseen mystiikkaan.

Vahakynttilä oli itse asiassa hieroglyfi niin kuin niin monet muutkin asiat, joita olemme tutkineet ja sen tarkoituksena oli esittää Babylonian jumala sen eräässä olennaisen tärkeässä ilmenemismuodossa nimittäin Suurena Välittäjänä. Muinaiseen historiaan tutustunut lukija saattaa ehkä muistaa, että eräs muinainen jumala oli nimeltään Quranos* ts. "Valaisija".

*Sillä Aor eli our, 'valo' ja an, 'toimia jnkn toteutumiseksi' eli tuottaa (vrt. engl. en- 'tehdä'). Ouranos on siis "Valaisija".

Foinikialaisen Sanchuniathonin mukaan tätä Ouranaosta kutsutaan Eliounin pojaksi — ts. kuten hän itse tai Philo-Byblius nimen tulkitsee, "Kaikkein korkein". (SANCH) Ouranos on konkreettisessa merkityksessä "Loistaja"; ja Hesychius tekee siitä samanmerkityksisen kuin Kronos, jolla on myös sama merkitys, sillä verbi Krn, mistä se tulee, merkitsee joko 'työntää ulos sarvet' tai 'lähettää esiin valonsäteitä'.

Ja vaikka epiteetti Kronos eli "Sarvipää" viittasi alun perin Nimrodin fyysiseen voimaan "mahtavana" kuninkaana, kun tuo kuningas jumalallistettiin ja hänestä tehtiin "Taivaan kuningas", tuota nimeä Kronos käytettiin hänestä edelleen hänen uudessa roolissaan "Loistajana eli Valonantajana".

Hesiodoksen tekemä erotus Ouranoksen ja Kronoksen välillä ei ole suunnattu näiden jumaluuksien varsinaista identiteettiä vastaan pakanallisina jumalina; sillä Herodotos toteaa, että Hesiodoksella oli tekemistä "teogonian keksimisessä" kreikkalaisille.  Tämä viittaa siihen, että ainakin joidenkin tuon teologian yksityiskohtien täytyy olla hänen oman mielikuvituksensa tuotetta. Ja asiaa tutkittaessa huomaammekin, että kun allegorian verho poistetaan, Hesiodoksen "ouranos" oli pohjimmiltaan "Taivaan kuningas", elävä ja tosi Jumala, vaikka hänet esitettiinkin pakanajumalana.

Nimenomaan tässä ominaisuudessa palvottiin Nimrodia silloin, kun hänestä tehtiin jumala. Auringonjumalana häntä pidettiin sekä materiaalisen maailman valaisijana että ihmissielujen valaisijana, sillä häntä pidettiin "hyvyyden ja totuuden" paljastajana. On ilmeistä Vanhan Testamentin perusteella samoin kuin Uudenkin Testamentin perusteella, että meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen oikea, henkilökohtainen nimi on "Jumalan Sana" Jumaluuden sydämen ja neuvon paljastajana. Auringonjumalan yhdistämiseksi Jumaluuden Suureen Paljastajaan, josta käytettiin nimitystä Mithra, kuvattiin kuvapatsaana Leijonaksi; tuon Leijonan huulien välissä oli kuvattuna Mehiläinen

Auringonjumalan huulten väliin kuvatun mehiläisen tarkoituksena oli osoittaa hänen olevan "Sana". Ilmaus Dabar, joka kaldeankielessä tarkoittaa "mehiläistä", merkitsee myös "sanaa". Ja se, että mehiläinen on kuvattu suuhun, ei jätä epätietoisuutta siitä, mikä merkitys kuvauksen tehtävänä oli välittää. Sen tarkoituksena oli kuvata uskomusta, jonka mukaan Mithra (jota Plutarkhoksen mukaan palvottiin Mesiteksenä "Välittäjänä") Ouranoksena, "Valaisijana", ei ollut kukaan muu kuin tuo kirkastettu, josta evankelista Johannes sanoo: "Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan tykönä... Hänessä oli elämä, ja elämä oli IHMISTEN VALKEUS."

Herra Jeesus Kristus on aina ollut Jumaluuden paljastaja ja kantaisien on täytynyt tietää hänen olevan se; sillä sama evankelista sanoo: "Ei kukaan ole Jumalaa milloinkaan nähnyt; ainokainen Poika, joka on Isän helmassa, on hänet ilmoittanut", ts. Hän on paljastanut Hänet. Ennen kuin Vapahtaja tuli, muinaiset juutalaiset puhuivat yleisesti Messiaasta tai Jumalan Pojasta käyttäen hänestä nimeä Dabar eli "Sana".

Tämä käy ilmi tutkittaessa, mitä 1. Samuelin kirjan 3.luvussa sanotaan. Tuon luvun ensimmäisessä jakeessa sanotaan: "mutta Herran sana oli harvinainen siihen aikaan, eivätkä näyt olleet tavallisia", ts. Eelin synnin seurauksena Herra ei ollut pitkään aikaan ilmaissut itseään hänelle näyssä, niin kuin hän teki profeetoille.

Kun Jumala oli kutsunut Samuelin, niin tämä Israelin Jumalan "näky" palautettiin (vaikka ei Eelille), sillä viimeisessä jakeessa (jae 21) sanotaan:  "Ja Herra ILMESTYI edelleenkin Siilossa; sillä Herra ilmestyi Samuelille Siilossa Herran SANAN kautta." Vaikka Herra puhui Samuelille, ilmaus edellyttää enemmän kuin puhetta, sillä jakeessa sanotaan "HERRA ilmestyi"—ts. hänet voitiin nähdä.

Kun Herra ilmestyi tai Samuel sai nähdä hänet, siitä sanotaan, että se tapahtui "Herran Sanan (Dabar) kautta". Jotta "Herran Sana" olisi voinut olla näkyvä, sen on täytynyt olla "Jumalan Sana" persoonana, ts. Kristus.*

*Babylonian vankeuden jälkeen Kristuksesta käytettiin yleisesti arvonimeä "Herran Sana", kuten kaldealaiset Vanhan Testamentin targumit eli parafraasit osoittavat. Näissä myöhäisemmissä kaldealaisissa targumeissa käytetty termi sanasta "San" on "Mimra"; mutta tätä sanaa, vaikka se on heprealaisissa kirjoituksissa käytetyn sanan synonyymi, ei koskaan käytetä niissä. Sen sijaan käytetään sanaa Dabar. Tämä on niin yleisesti tunnettua, että Johanneksen evankeliumin hepreankielisessä käännöksessä Johanneksen evankeliumista Bagsterin Polyglottissa, on ensimmäinen jae esitetty siinä seuraavasti: "Alussa oli Sana (Dabar)."

Se oli ollut ilmeisesti primitiivinen nimi, jolla hänet tunnettiin; ja sen tähden ei olekaan ihmeellistä, että Platon käytti kolminaisuuden toisesta persoonasta nimitystä Logos, joka on vain käännös sanasta "Dabar" eli "Sana". Vahakynttilöiden valo Dabarin, "Mehiläisen" valona asetettiin korvaamaan Dabarin valoa. Tällä tavoin luopiot kääntyivät pois "Tosi Valosta" ja asettivat Hänen tilalleen varjon.
On selvää, että näin todella tapahtui: sillä Crabb sanoo Saturnuksesta puhuessaan, että "hänen alttareilleen asetettiin palavia vahakynttilöitä, koska Saturnuksen avulla ihmiset pääsivät eksytyksen pimeydestä totuuden valoon". Aasian Kreikassa pidettiin tuota babylonialaista jumalaa valoa tuovana "Sanana", sillä havaitsemme mehiläisellä olevan sellaisen aseman, että käy hyvin selvästi ilmi, että se oli suuren Paljastajan symboli.

Niinpä näemme Mullerin puhuvan Efeson Dianan palvontaan liittyvistä symboleista: "Hänen symbolinsa on aina mehiläinen, jota ei muulla tavoin liitetä Dianaan... Ylipappia itseään kutsuttiin Esseniksi eli kuningasmehiläiseksi".

Ylipapin luonne osoittaa sen jumalan luonteen, jota hän edustaa. Tornia kantavan jumalattaren Dianan kanssa yhdessä palvottu jumala oli tietenkin sama jumala, joka aina esitettiin yhdessä tuon babylonialaisen jumalattaren kanssa. Ja hänen papillinen arvonimensä osoittaa, että mehiläinen, jota hänen mitaleissaan käytettiin, oli vain toinen hänen lapsensa symboleista "naisen siemenen" ominaisuudessa, Dabarina, "Sanana", joka valaisi ihmisten sielut.

Meillä on huomattavaa todistusaineistoa roomalaiskatolisen kirkon omissa kaavoissa siitä, että juuri tämä on se "mysteeri", joka roomalaiskatolisen kirkon alttareilla palaviin vahakynttilöihin sisältyy. Sillä nimenomaan samassa yhteydessä, jossa vahakynttilöiden salaisuudesta (mysteeri) puhutaan, roomalaiskatolinen kirkko viittaa nimenomaan näin Mehiläiseen, joka tuottaa vahan:

"Sillä sikäli kuin ihmettelemme tämän aineen alkua, nimittäin vahakynttilöiden, on meidän välttämättä ylistettävä suuresti mehiläisten alkuperää, sillä...ne kokoavat kukat jaloillaan ja kuitenkaan eivät kukat siitä vahingoitu; ne eivät synnytä poikasia, vaan synnyttävät poikasensa suustaan niin kuin Kristus (mikä ihana esimerkki) tulee Isänsä SUUSTA."*

*Review of Epistle of DR. GENTIANUS HARVET of Louvaine. Tämä teos, jota yleisesti kutsutaan roomalaiskatolisen kirkon mehiläispesäksi, sisältää edellä käännetyn alkuperäisen latinankielisen kohdan.

Kyseessä oleva kohta sisältyy vähintäänkin kahteen roomalaiskatoliseen messukäsikirjaan, jotka ovat kuitenkin nykyään hyvin harvinaisia — ts. toinen on painettu Wienissä 1506, johon tekstin lainausta on verrattu ja sen olemassaolo varmennettu; ja toinen painettu Venetsiassa 1522. Nämä päivämäärät edeltävät uskonpuhdistusta.

Ilmenee, että tämä kohta on poistettu seuraavista laitoksista ikään kuin se ei sopisi siihen tutkivaan tarkasteluun, johon kaikki alistettiin tuon suuren tapahtuman aikana. Kynttilöiden siunausseremonia, jota ei löydy Pontificate Romanumista Edinburghin Advocates' Librarystä, löytyy Venetsian Pontificate Romanumista vuodelta 1572.

Roomalaiskatolisen kirkon vuonna 1677 Pariisissa painetun messukirjan kynttilöiden siunaamista koskevassa kohdassa ylistetään suuresti Mehiläistä tavalla, joka muistuttaa kovasti edellä esitettyä lainausta. Noin erikoislaatuisen kaavan sisällyttäminen uskonnolliseen seremoniaan on hyvin varhaisilta ajoilta ja voidaan jäljittää selvästi olevan italialaista alkuperää, sillä 500-luvulla toimineelta roomalaiskatoliselta piispa Ennodiukselta löytyy täsmälleen samanlainen kohta.

Niinpä "pääsiäiskynttilän" puolesta lausutusta rukouksesta käy ilmi syy vahakynttilän uhraamiseen: se on nimenomaan siksi, että juuri noista mehiläisistä, jotka valmistavat niihin käytetyn vahan, sanotaan: "maassa on kuva siitä, MIKÄ ON TUNNUSOMAISTA TAIVAALLE", ja että mitä tulee nimenomaan SUVUNJATKAMISEEN, mehiläiset kykenevät "yrttien avulla synnyttämään poikasensa SUUSTAAN vähemmässä ajassa kuin kaikki muut luontokappaleet normaalilla tavalla". Tässä rukouksessa on täsmälleen sama ajatus kuin esittämässämme lainauksessa; ja on vain yksi selitys sellaisen ajatuksen alkuperälle. Sen täytyy olla peräisin kaldealaisesta liturgiasta.

Tässä on ilmeistä, että Kristukseen viitataan "Jumalan Sanana". Ja miten kenenkään mielikuvitus olisi koskaan synnyttänyt sellaista vertailua, mikä sisältyy lainaamaamme tekstiin, ellei olisi kysymys sanaleikistä [kaksoismerkityksestä] sanojen "Dabar", "Mehiläinen" ja "Dabar = Sana" välillä.

Huomaan eräässä jo lainaamassamme roomalaiskatolisessa teoksessa Pancarpium Marianum Jeessusta kutsuttavan nimenomaan nimityksellä Mehiläinen. Kirjoittaja puhuu seuraavasti Mariasta otsikon "Ihanuuden Paratiisi" alla: "Tuossa Paratiisissa tuo taivaallinen Mehiläinen ts. lihaksi tullut viisaus ravitsi itseään. Täältä se löysi tuon pisaroivan hunajakennon, jonka avulla turmeltuneen maailman koko kitkeryys on muutettu makeudeksi".

Tämä esittää Jumalaa pilkkaavalla tavalla Herran Jeesuksen ikään kuin saaneen kaiken maailmalle siunauksen tuottavan äidiltään! Olisiko tällainen ikinä voinut olla peräisin Raamatusta? Ei. Se on voinut tulla ainoastaan siitä lähteestä, josta kirjoittaja oli oppinut kutsumaan "lihaksi tullutta viisautta" nimellä Mehiläinen.

Ja nyt, koska sanaleikki, johon sellainen nimitys Herrasta Jeesuksesta ainoastaan voi olla alkuisin, perustuu ainoastaan Babylonian kieleen. Se osoittaa sen, mistä tällainen teologia on tullut ja se todistaa myös, että koko vahakynttilöiden siunaamisrukouksenkin täytyy olla peräisin babylonialaisesta rukouskirjasta.

Varmastikin lukijan täytyy nähdä joka askeleella yhä enemmän ja enemmän, miten tarkalleen Jumalan seitsemällä kukkulalla istuvalle naiselle antama nimitys "salaisuus: Suuri Babylon" (engl. Mystery, Babylon the Great") pitää paikkansa!

Kirjoitus on käännetty skotlantilaisen  Alexander Hislopin kirjasta ”The Two Babylons”, mikä on kirjoitettu 1800-luvulla.